Kiitos Bali, olit minulle hyvä

Mä puristin silmät tiukasti kiinni ja yritin keskittyä sataprosenttisesti nauttimaan. Painaa mieleen sen kaiken; miltä se tuntu, kuulosti ja tuoksu. Vaikka me ajettiin kaheksaakymppiä, ilma tuntu silti ihanan lämpimältä ihoa vasten. Pidin visiiriä auki ja annoin tuulen piiskoa mun hiuksia vasten mun kasvoja. Kun me pysähdyttiin liikennevaloihin, aurinko poltti olkapäitä. Ilmassa hais vahvasti pakokaasun ja kuivuneen kaivon yhdistelmä, sekottuen välillä jonku paikallisen ravintolan keittiöstä lähtevään lemahdukseen. Skootterin penkki tuntu inhottavalta nihkeää ihoa vasten, ja mä istuin muutenkin puoliks kiinnipitokahvan päällä, koska reppu oli sijotettu mun ja Kaisan väliin. Tällä kertaa en antanu epämukavan asennon häiritä yhtään. Mä rakastin sitä paikkaa, sitä tunnetta. Kaikkea siellä. Mä keskityin kuuntelemaan ympäröiviä ääniä. Torvi, vähän liikaa viritetty skootteri kaasu pohjassa, torvi, torvi. Sitä se yleensä oli, torvet soi ja moottorit pörisi. ”How are you?” huus joku viereisestä autosta. Me oltiin pysähdytty ruuhkaisimpaan kohtaan kotimatkalla, ja kuulin miten poliisi puhalsi pilliin liikennettä ohjaten. Kaisa vastas kuulumiset indonesiaks, ja sit me taas jatkettiinki jo matkaa. Skootteri pomppas muutaman kerran hidasteiden kohdalla, ja ilman valtas semmonen omituinen märän rehun haju. Se tuli riisipellolta, mutta sitä on tosi vaikee kuvailla mitenkään. Kaiken sen metelin ja pakokaasujen keskellä mä mietin, etten oo ikinä ollut niin onnellinen kuin nyt. Mua vähän myös pelotti, että tuunkohan mä ikinä enää olemaankaan niin onnellinen. ”Mä rakastan tätä”, toistelin pääni sisällä. ”Nauti, nauti, nauti! Nauti nyt, vielä kun voit!” Enää yks viikko, ja se kaikki olis ohi. Yritä siinä nyt sitten nauttia.

Viimeisestä blogitekstistä 2 kk, kotiinpaluusta reilu kuukausi. Vaati hieman luovaa taukoa, enneku pysty palaamaan taas blogin pariin. Jotenki tää on kuitenki lopetettava fiksusti, ja on ainakin muutama teksti mitkä haluisin vielä meidän syksystä kirjottaa. Vaihdon loppupuolella aikaa kirjottamiselle ei vaan löytynyt, koska tajuttiin että kohta se olis ohi ja haluttiin nauttia joka sekunnista. 

Ensimmäiset pari kuukautta me toisteltiin "tää on meidän koti, uskomatonta, tää on meidän koti" päivästä toiseen. Sitku puolväli yhtäkkiä taittu ja joulukuun alku lähesty, alettiinki hokemaan että "koht tää ei oo enää meiän koti, apua". Tässä sitä nyt taas ollaan, Suomessa. Kotiinpaluu oli suurempi shokki kun Balille saapuminen, ja vaati oikeesti aikaa hyväksyä että ollaan taas tässä ja se kaikki olis takana päin. 

Mä haluan sanoa teille kaikille, että tarttukaa jokaiseen mahdollisuuteen mitä saatte. Tehkää, mitä oikeasti haluatte. En ikinä olis uskonu, että voin kokea jotain noin mahtavaa noinki pienessä ajassa. Ei pelkästään se paikka, vaan myös ne ihmiset ja kulttuuri. Mä olisin valmis antamaan paljon, jos voisin palata vielä kerran yhteen sellaseen aurinkoiseen torstaipäivään, kun me perheen kesken koulun jälkeen uidaan, käydään ulkona syömässä ja lähetään illalla Kutalle. Eihän elämä normaalisti tollasta ole, eikä sitä varmaan olis ikuisesti jaksanu (eipä), mutta ai että me nautittiin. Ja koko neljään kuukauteen, ei yhtäkään stressaavaa päivää.

Tässä sitä nyt ollaan, lukemattomia uusia kokemuksia ja ystäviä rikkaampana. Meillä on loistava ja äärettömän läheinen perhe saksalaisten kanssa, sekä sen luokan ystävyysside Kaisan kanssa, ettei se enää ikinä tuu muuttumaan. Mulla oli NIIN kivaa Kaisan kanssa, että vannon ettei tää jääny meidän vikaks seikkailuks. Nyt vaan taistellaan koulu loppuun ja lähetään vallottamaan maailmaa, koska mikä meitä estää?

Ei mikään.

-Netta